Matti Kuusela

Matti Kuusela (s. 12. kesäkuuta 1956) on eläkkeellä oleva suomalainen toimittaja. Hän työskenteli Aamulehdessä lähes 40 vuoden ajan.^[1] Kuusela sai urallaan monia journalismialan palkintoja. Vuonna 2024 Kuusela paljasti elämäkerrassaan Journalisti - Toisenlainen toimittaja (Warelia 2024, sivut 104, 157 ja 263-264) että oli kirjoittanut joihinkin juttuihinsa sepitettä.

Matti Kuusela aloitti toimittajanuransa vuonna 1981 ja toimi vakituisena toimittajana Aamulehdessä vuodesta 1983 vuoteen 2020, jolloin hän jäi eläkkeelle. Tämän jälkeen Kuusela jatkoi satunnaisena avustajana.^[1][2] Kuusela työskenteli urheilutoimittajana, sunnuntaisivujen toimittajana ja vuodesta 2000 alkaen kulttuuritoimittajana.^[1]

Pääosan urastaan Kuusela on toiminut kerronnallisen journalismin parissa ja tehnyt muun muassa reportaaseja, matkakertomuksia, henkilöhaastatteluja ja kolumneja.^[2] Hän on saanut urallaan useita merkittäviä palkintoja, kuten Valtion tiedonjulkistamispalkinnon, yhdessä toimittaja Vesa Laitisen kanssa Tutkivan journalismin yhdistyksen Lumilapio-palkinnon, Sanomalehtien Liiton Vuoden paras sanomalehtijuttu -palkinnon ja yhdessä valokuvaaja Raine Lehtorannan kanssa Bonnierin Suuren journalistipalkinnon Vuoden juttu -sarjassa.^[3] Kuusela tunnettiin erityisesti ulkomaan reportaasimatkoistaan, joita hän teki eri puolille maailmaa, Aasiaan, Lähi-itään, Venäjälle ja Ukrainaan. Kuusela toimi myös Pekingin kirjeenvaihtajana puoli vuotta vuonna 2004.^[1]

Vuonna 2016 Aamulehti sai Julkisen sanan neuvostolta langettavan päätöksen Matti Kuuselan kirjoittamasta reportaasista. Aamulehden katsottiin rikkoneen hyvää journalistista tapaa ja neuvosto antoi sille huomautuksen.^[4]

Kuusela asuu Nokialla vaimonsa kanssa. Heillä on kaksi aikuista lasta.^[1]

Tutkija Maria Lassila-Merisalon mukaan Kuuselan Aamulehteen kirjoittamien tekstien lajityyppejä on mahdotonta määritellä, sillä Kuusela yhdistää eri lajityyppien piirteitä: juttu saattaa alkaa reportaasina, muuttua sitten haastatteluksi, kääntyä kritiikiksi ja loppua runoon.^[5]

Kuuselan tekstejä yhdistää toimittaja-kertojan vahva läsnäolo. Niille on tyypillistä kaunokirjallisuudelle ominainen tapa kiinnittää huomio kieleen kommunikaation sijasta. Kuusela käyttää myös usein viittauksia kaunokirjallisiin teoksiin.^[5]

Kuuselan teksteissä asiat ja ihmiset ovat tyypillisesti joko hyviä tai pahoja. Hän ei arastele ottaa kantaa ja valita heikomman puolta. Kirjoittajan humanistinen ja vasemmistolainen maailmankuva näkyy sellaisissakin teksteissä, joihin ei tyypillisesti kuulu asenteellisuus.^[5]

Teksteissä on huomattavan paljon tulkinnanvaraista sisältöä. Kuuselalle tyypillistä on esimerkiksi liioittelu, sarkasmi ja ironia.^[5]

Lisäksi Kuuselan keinovalikoimaan kuuluu sepite. Osa sepitteistä on ilmeisiä, kuten keskustelut puiden, järvien, eläinten tai kuolleiden ihmisten kanssa. Osa sepitteistä paljastetaan sepitteiksi samassa tekstissä ja osan niistä pitäisi lukijan pystyä muuten tunnistamaan sellaisiksi.^[5]

Kuusela itse ja jotkut hänen kollegansa ovat kuvailleet Kuuselan leikkineen lukijoiden kanssa ja kirjoittaneen tarinoita, jotka voisivat olla mahdollisia.^[5]

Kuuselan teksteissä on tunnistettavissa gonzo-journalismin piirteitä, joita ovat esimerkiksi vahva osallistuva ja kokeva kertoja, liioittelu ja satiiri sekä kuvittelu. Espanjan- ja portugalinkielisissä maissa julkaistaan crónica-lajityyppiin kuuluvia juttuja, joiden määritelmä on lähellä Kuuselan tekstien piirteitä. Lassila-Merisalon mukaan Kuusela sijoittuu samalle jatkumolle Esa Keron kanssa, sillä molempien tekstejä sävyttää humanismi ja tarkkanäköisyys. ^[5]

Maaliskuussa 2024 Kuusela paljasti elämäkerrassaan Journalisti - Toisenlainen toimittaja (Warelia 2024), että oli kirjoittanut joihinkin juttuihinsa sepitettyjä kohtauksia ja ihmisiä.^[3] Elämäkerran julkaisun jälkeen Aamulehti poisti verkosta 551 Kuuselan kirjoittamaa juttua ja käynnisti sisäisen selvityksen. Aamulehden mukaan sepitettä sisältävien juttujen kokonaismäärää oli vaikea selvittää.^[2] Ylen haastattelussa Kuusela sanoi, ettei ollut "koskaan vääristellyt kenenkään haastateltavan sanomisia" ja arvioi käyttäneensä fiktiota vain noin seitsemässä jutussaan. Yksi mainituista jutuista on yksi osa 15-osaisesta reportaasista "Bakusta Pekingiin", josta Kuusela ja valokuvaaja Raine Lehtoranta palkittiin Bonnierin Suurella Journalistipalkinnolla v.2006. ^[6][7]

Kuusela sanoi käyttäneensä kirjoituksissaan tyylikeinoina liioittelua, sarkasmia ja hämmästelyä. Kuuselan mukaan lukijoiden pitäisi ymmärtää, että kaikki jutut eivät ole täysin totta.^[3] Kuusela sanoi, että Aamulehden päätös poistaa tämän jutut verkosta tuhoaa hänen elämäntyönsä.^[8] Poistoista on tehty kantelu Julkisen sanan neuvostoon.^[9]

Aamulehden entiset ja nykyiset päätoimittajat esittivät tapauksesta eriäviä näkemyksiä.^[10] Kuuselaa puolustivat vuosina 1998–2010 päätoimittajana toiminut Matti Apunen ja vuosina 2010–2017 vastaavana päätoimittajana toiminut Jouko Jokinen. Apunen puolusti Kuuselan kokeellista tyyliä ja sanoi ymmärtävänsä kontekstin, missä jutut on julkaistu. Apusen mukaan uutisjutuissa rajat ovat ehdottomia, mutta kokeellinen lehtiteksti on eri asia.^[11] Jokisen mukaan Kuusela teki journalismia omalla tavallaan, ja että lukijoiden tuli "odottaa jotain ihan muuta kuin normaalia uutistekstiä", kun jutun kirjoittaja oli Kuusela.^[10]

Vuosina 2018–2023 Aamulehden vastaavana päätoimittajana toiminut Jussi Tuulensuu totesi, että journalismissa tulee kirjoittaa vain totta.^[10] Tutkija Maria Lassila-Merisalon mukaan Tuulensuu oli ollut ensimmäinen Aamulehden päätoimittaja, joka alkoi kyseenalaistaa Kuuselan toimintatapoja^[5]. Aamulehden nykyinen päätoimittaja Sanna Keskinen puolusti lehden päätöstä poistaa Kuuselan jutut verkosta. Keskisen mukaan Kuuselan itse kirjoittama kuvaus muistelmateoksessa on "aika vastaansanomaton todistus siitä, että ongelmia on todennäköisesti muissakin kuin noissa kolmessa jutussa”. Keskinen nosti esimerkiksi sen, että muistelmateoksessaan Kuusela kuvaa, kuinka päätti puolustaa Kiira Korven runokirjaa muun muassa siksi, että Korven äiti on Kuuselan kurssitoveri.^[8]

Asiaan otti kantaa myös Helsingin Sanomien pääkirjoitus otsikolla Journalismin pitää olla totta.^[12]

Kuuselan tapausta on verrattu vastaaviin Suomessa ja maailmalla. ^{[2][13][huom 1][huom 2]}

• Valtion tiedonjulkistamispalkinto vuonna 1994
• Tutkivan journalismin Lumilapio-palkinto vuonna 1995
• Sanomalehtien Liiton Vuoden paras sanomalehtijuttu -tunnustus vuonna 2006
• Bonnierin vuoden juttu 2006, ”Bakusta Pekingiin”, Aamulehti (joulukuu 2006)^[1]
• Kalle Kaiharin kulttuurisäätiön palkinto vuoden kulttuuriteosta 2019.^[15]

Auktoriteettitunnisteet Kansainväliset ISNI Kansalliset Suomi (KANTO)